Miten kaikki sai alkunsa
Pedersöre on yksi maamme vanhimmista yhdyskunnista. Tästä syystä Suomen oikeudenkäytön historia kertoo samalla paljon myös Pedersören oikeudenkäytöstä. Pedersören iästä tai alkuperästä ei ole tarkkoja tietoja. Pedersören pitäjä mainittiin ensimmäisen kerran virallisissa asiakirjoissa vuonna 1348, mutta muinaisjäännöksiä on löytynyt, jotka viittaavat siihen, että alueella oli asutusta jo esihistoriallisella ajalla. K. V. Åkerblom kirjoitti kirjassaan Pedersören pitäjän historiasta muun muassa Forsbyn kylässä sijaitsevasta Hundrabergetistä, jossa on röykkiöhautoja, jotka todistavat esihistoriallisesta asutuksesta. Kylästä on löydetty keihäänkärki 1100-luvulta. Forsby Hembygdsförening, eli Forsbyn kotiseutuyhdistys, julkaisi vuonna 1993 kirjan kylän historiasta, josta voi lukea muun muassa Hundrabergetistä ja siitä, että 800-luvulla Pohjanlahden ranta kulki kylän läpi.
Ensimmäiset tiedot oikeudenkäytöstä Suomessa ovat peräisin 1000- ja 1100-luvuilta. Ihmiset kokoontuivat yleisillä paikoilla päättääkseen yhteisistä asioista. “Käräjäkivet” ja “tuomarinympyrät”, eli kivet, jotka on asetettu ympyrään, ovat jäännöksiä muinaisista käräjäpaikoista. Näissä paikoissa pidetyt kokoontumiset muodostavat vanhimmat tunnetut hallinnon muodot maassamme.
On epäselvää, seurattiinko tähän aikaan mitään vakinaisia sääntöjä. A. Liljestrand kirjoittaa tästä artikkelissaan JFT:n (Juridiska Föreningen i Finland / Suomen Lainopillisen Yhdistyksen) aikakauskirjassa vuonna 1866 seuraavasti:
“Ne yksittäiset, harvalukuiset ja laajalle sekä vaikeakulkuiselle alueelle hajalleen sirotetut perheet eivät voineet olla suuressa määrin keskenään kosketuksissa. Sellaisissa oloissa lainoppi ei ollut järin tarpeellista; ja silloin, kun sellainen kysymys tuli esille, riitti, että oli jäntevä jousi ja terävä nuoli, sekä että tukeuduttiin muutamiin yksinkertaisiin, joko vaiston sanelemiin tai yleisesti tunnustettuihin ohjesääntöihin siitä, mikä kuuluu minulle ja mikä sinulle.”
Kehitys keskiajan käräjistä nykypäivän käräjiin
Paremmin organisoitu oikeusjärjestelmä sai alkunsa 1200-luvulla. Tähän aikaan Ruotsin maakunnilla oli omat kirjalliset maanlakinsa. Suomessa ei ollut vastaavia omia lakeja, vaan täällä sovellettiin ruotsalaisia maanlakeja sen mukaan, missä määrin maahan muutettiin Ruotsista ja mistä maakunnista tulijat olivat peräisin. A. Liljestrandin mukaan hänen artikkelissaan JFT:ssä (1866) Suomessa sovellettiin laajalti Hälsingelakia. Forsbyn kylässä sijaitseva Hundraberget saattaa viitata siihen, että Pedersöressä on jossain vaiheessa sovellettu myös Sveanmaan lakeja. Sveanmaan käräjäpiiriä kutsuttiin nimittäin sanalla “hundare”, mikä K. V. Åkerblomin mukaan liittyy paikannimiin, kuten Hundraberget. Kallion nimi viittaa siihen, että paikalla on mahdollisesti pidetty Pedersören varhaisimpia käräjiä.
1300-luvulta alkaen Maunu Eerikinpojan maan- ja kaupunginlakien myötä Suomeen vakiintui yhtenäinen oikeudenkäyttö. Maanlaki, joka säänteli maaseudun hallintoa, edellytti kihlakunnankäräjien pitämistä kihlakunnantuomarin johdolla sekä laamanninkäräjiä laamannin johdolla. Molemmissa tuomioistuimissa puheenjohtajaa avusti 12 miehen lautakunta. Näistä lautamiehistä käytettiin kansan keskuudessa nimitystä “tolvmän” (suom. “tolmannit”).
Tuomioistuinlaitos sai yhä vakiintuneemman muodon Ruotsin unioniaikana 1400-luvun alusta lähtien. Vuodesta 1407 alkaen valtakuntaan muodostettiin ensimmäiset tuomiokunnat, joihin kuului myös Pohjanmaan tuomiokunta. Sen eteläraja kulki Satakunnan kohdalla ja ulottui pohjoisessa Lappiin saakka niin pitkälle kuin alue tuolloin tunnettiin. Idässä raja kulki Savon kohdalla ja lännessä Pohjanlahteen asti. Hovioikeuden presidentti Paavo Alkio toteaa kirjassaan Vaasan hovioikeudesta 1776–1976, että Pohjanmaan tuomiokuntaa johti vuonna 1556 kaksi kihlakunnantuomaria. Tuomiokunta jaettiin kuitenkin virallisesti vasta vuonna 1648 kahteen osaan: Pohjanmaan pohjoiseen ja eteläiseen tuomiokuntaan. Raja kulki Vöyrin kohdalla siten, että Vöyri kuului eteläiseen ja Pedersöre pohjoiseen tuomiokuntaan.
Seuraava Pedersöreä koskenut jako toteutettiin vuonna 1762, jolloin pohjoinen tuomiokunta jaettiin kahteen osaan. Näin syntyi kolme Pohjanmaan tuomiokuntaa: pohjoinen, keskinen ja eteläinen. Pedersöre kuului keskiseen tuomiokuntaan. Kun Vaasan hovioikeus aloitti toimintansa vuonna 1776, määrättiin saman vuoden 28. kesäkuuta annetulla asetuksella, että nämä kolme tuomiokuntaa liitettiin Vaasan hovioikeuden tuomiopiiriin.
Vuonna 1804 toteutettiin uusi jako. Pohjanmaan keskinen tuomiokunta jaettiin kahteen osaan: ylempään ja alempaan tuomiokuntaan. Pedersöre liitettiin ylempään tuomiokuntaan. Raja kulki pohjoisessa Lohtajan pitäjän kohdalla, Lohtaja mukaan lukien, ja etelässä Uudenkaarlepyyn pitäjän kohdalla siten, että Uusikaarlepyy kuului alempaan tuomiokuntaan.
Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1846, toteutettiin uusi tuomiokuntajako Pohjanmaalla. Pohjanmaan keskisen ylemmän tuomiokunnan pohjoisosista muodostettiin Kokkolan tuomiokunta. Muut osat, mukaan lukien Pedersören pitäjä sekä Luodon, Ähtävän ja Purmon kappelit, yhdistettiin muun muassa Uudenkaarlepyyn pitäjän kanssa Uudenkaarlepyyn tuomiokunnaksi. Uudenkaarlepyyn tuomiokunnan pohjoisraja kulki siten, että Kruunupyy kuului Kokkolan tuomiokuntaan, ja etelässä raja ulottui Vöyriin.
Tämä jako säilyi voimassa yli sadan vuoden ajan aina vuoteen 1955 saakka. Tällöin Uudenkaarlepyyn tuomiokunta jaettiin kahteen osaan siten, että ruotsinkielisistä kunnista muodostettiin Pedersören tuomiokunta ja suomenkielisistä kunnista Kauhavan tuomiokunta. Samalla voidaan todeta, että entiset pitäjät ja kappelit oli tässä vaiheessa järjestetty kunnallisiksi yksiköiksi. Pedersöre sai tällöin ensimmäisen – ja valitettavasti myös viimeisen – kerran oman tuomiokunnan. Kanslia sijoitettiin kuitenkin Pietarsaareen, jossa myös aiemmin Uudenkaarlepyyn tuomiokunnan hallinto oli sijainnut.
Pedersören tuomiokunta säilyi vuoteen 1993 saakka, jolloin Pietarsaaren raastuvanoikeus lakkautettiin suuren alioikeusuudistuksen yhteydessä ja yhdistettiin Pedersören tuomiokuntaan. Näin muodostettiin Pietarsaaren käräjäoikeus. Kyseessä oli siihen asti laajin alioikeusuudistus Suomessa. Tuomiokunnat ja raastuvanoikeudet lakkautettiin, ja niiden tilalle perustettiin yhtenäinen alioikeusjärjestelmä, jonka tuomioistuimia alettiin kutsua käräjäoikeuksiksi. Samalla uudistettiin sekä tuomioistuinten kokoonpano että oikeudenkäyntimenettely. Tämän jälkeen tuomioistuinlaitoksen uudistukset ovat jatkuneet kiihtyvään tahtiin. Ennen uudistusta Suomessa oli 72 tuomiokuntaa ja 33 raastuvanoikeutta. Uudistuksen jälkeen perustettiin 67 käräjäoikeutta, joiden määrä väheni nopeasti 27:ään. Myöhemmin on esitetty käräjäoikeuksien määrän vähentämistä edelleen noin kahteenkymmeneen. Pohjanmaan ruotsin- ja kaksikielisellä alueella on enimmillään ollut kolme tuomiokuntaa ja kuusi raastuvanoikeutta. Entisen Vaasan läänin alueella oli lisäksi kuusi tuomiokuntaa, yhteensä 15 alioikeutta. Keskipohjanmaan käräjäoikeuden lakkauttamisen jälkeen alueelle jäi kaksi käräjäoikeutta: Vaasa ja Seinäjoki. Vaasan käräjäoikeus on nykyisin Manner-Suomen ainoa käräjäoikeus, jossa ruotsi on pääkieli.
Myös Pietarsaaren käräjäoikeus lakkautettiin uudistusten yhteydessä. Vuonna 2002 se yhdistettiin Korsholman käräjäoikeuteen, jonka päätoimipaikka sijaitsi Vaasassa. Pietarsaareen jäi kuitenkin niin sanottu sivukanslia, jossa työskenteli supistettu henkilöstö. Vuonna 2010 Korsholman käräjäoikeus puolestaan lakkautettiin ja yhdistettiin Vaasan käräjäoikeuteen. Tällöin myös Pietarsaaren sivukanslia suljettiin, mutta paikkakunnalle jätettiin käräjäpaikka sekä tilat kahdelle haastemiehelle. Oikeusministeriön päätöksen mukaan myös tämä käräjäpaikka tullaan lakkauttamaan. On kuitenkin esitetty mahdollisuutta siirtymäajasta vuoteen 2025 saakka. Tämän jälkeen lähes tuhatvuotinen oikeudenkäytön perinne omine käräjäpaikkoineen päättyy Pedersören seudulla.
Alla luettelo alioikeuksista, joihin Pedersöre on kuulunut vuosien varrella:
- Pohjanmaan tuomiokunta, perustettu vuonna 1407
- Pohjanmaan pohjoinen tuomiokunta, perustettu vuonna 1648
- Pohjanmaan keskinen tuomiokunta, perustettu vuonna 1762
- Pohjanmaan keskinen ylempi tuomiokunta, perustettu vuonna 1804
- Uudenkaarlepyyn tuomiokunta, perustettu vuonna 1846
- Pedersören tuomiokunta, perustettu vuonna 1955
- Pietarsaaren käräjäoikeus, perustettu vuonna 1993
- Korsholman käräjäoikeus, johon Pietarsaaren käräjäoikeus liitettiin vuonna 2002
- Vaasan käräjäoikeus, johon Korsholman käräjäoikeus sekä aiempi Pietarsaaren käräjäoikeus liitettiin vuonna 2010
- Vuodesta 2018 Keski-Pohjanmaan käräjäoikeus yhdistettiin Vaasan käräjäoikeuteen
- Laamanninoikeus
Suomessa oli alun perin vain yksi laamanninoikeus koko maata varten. Myöhemmin laamanninoikeuksien määrä kasvoi viiteen, kunnes ne lakkautettiin kokonaan vuonna 1868. Laamanninoikeus käsitteli ensimmäisenä oikeusasteena pääasiassa siviiliasioita. Joissakin tapauksissa se toimi myös muutoksenhakutuomioistuimena rikosasioissa. Pedersöressä Östensössä sijaitseva Lagmansgården on muistona laamanninoikeuden toiminnasta Pohjanmaalla. Vuonna 1776 Gustav Idman nimitettiin laamanniksi vastaperustettuihin Vaasan ja Oulun laamanninkuntiin. Hän rakennutti Isakasin kruununtilalle Östensöhön laamannintalon, jossa hän piti laamanninkäräjiä ja asui kuolemaansa saakka vuoteen 1795. Vuodesta 1793 lähtien hänen seuraajinaan toimivat laamannit asuivat muualla, minkä jälkeen laamanninkäräjiä ei enää pidetty Östensössä. Lagmansgården on edelleen olemassa, mutta toimii nykyisin asumis- ja koulupaikkana nuorille, joilla on ollut vaikea kasvuympäristö.
Kihlakunnanoikeuksien toiminta
Tuomioistuin oli Ruotsissa ja Suomessa alun perin sekä hallintoviranomainen että varsinainen tuomioistuin. Kihlakunnanoikeus oli paikallisen itsehallinnon keskeinen toimielin. Vasta vuonna 1865 kunnallishallintoa koskevan keisarillisen asetuksen myötä hallintoasioiden käsittely erotettiin varsinaisesta lainkäytöstä. Kirkolla oli myös 1600-luvun loppuun asti useita maallisia tuomiotehtäviä, jotka sittemmin siirrettiin kihlakunnanoikeudelle. Holhousasiat ja testamenttiriidat ovat esimerkkejä asioista, joita aiemmin käsiteltiin kirkon pitäjänkokouksissa. Vuoden 1684 päätöslauselmalla nämä asiat siirrettiin muiden ohella kihlakunnanoikeuden käsiteltäviksi. Yksityiskohtana mainittakoon, että saman päätöksen mukaan myös kirkossa tapahtuneet tappelut tuli tämän jälkeen käsitellä kihlakunnanoikeudessa.
Siitä huolimatta, että Maunu Eerikinpojan maanlain oikeusjärjestys oli varsin selkeä, sen kehitys oli melko hidasta. Kokoontumiset pidettiin vielä 1400-luvun alussa ulkoilmassa. Käräjätoiminta alkoi kuitenkin vähitellen kehittyä vuodesta 1407 lähtien. Käräjäpaikoista annettiin määräyksiä, ja nimismiehiä velvoitettiin luovuttamaan tilojaan käräjien käyttöön. K. V. Åkerblom mainitsee kirjassaan useita nimismiesten luona pidettyjä käräjiä Pedersören seudulla vuosina 1550–1734. Käräjien pitäminen nimismiesten luona oli käytännöllistä myös siksi, että he toimivat usein kestikievarinpitäjinä ja saattoivat majoittaa sekä viranomaisia että käräjäyleisöä. Vuonna 1734 nimismiehiltä ja muilta viranhaltijoilta kuitenkin kiellettiin sivutoimet, ja samalla heidät vapautettiin velvollisuudesta luovuttaa tilojaan käräjiä varten. Tämän jälkeen käräjät pidettiin pääasiassa pitäjäntuvissa. Vuoden 1734 laissa säädettiin, että “Tingsbyggning skall vart härad bygga”, eli “jokaisen kihlakunnan tulee rakentaa käräjätalo”. Kruunun tasolla vahvistettiin jopa piirustukset käräjätalojen rakentamista varten. Kesti kuitenkin yli 200 vuotta ennen kuin käräjäpaikkakysymys sai lopullisen ratkaisunsa.
Siitä lähtien, kun käräjäpaikoista on tietoa, vastuu niistä on kuulunut paikalliselle hallinnolle. Vasta vuonna 1925 vastuu siirtyi valtiolle. Vuonna 1956 annetulla asetuksella määrättiin, että jokaisessa käräjäkunnassa tuli olla oikeusministeriön hyväksymä käräjätalo. Varsinaisia pelkästään tuomioistuimia varten rakennettuja oikeuspalatseja ei kuitenkaan syntynyt. Käräjäpaikkoja sijoitettiin hyvin erilaisiin tiloihin, kuten retkeilymajoihin, voimistelusaleihin, yhdistys- ja suojeluskuntataloihin sekä sopiviksi katsottuihin maatiloihin. Vasta 1960-luvulla, kun valtion virastotaloja alettiin rakentaa, tuomiokunnat saivat ajanmukaiset tilat. Pedersören tuomiokunta sai omat tilansa vuonna 1967, kun toiminta siirrettiin vastavalmistuneeseen virastotaloon Pietarsaaressa. Käräjäpaikka siirtyi tällöin vanhasta käräjätalosta nykyaikaisiin tiloihin virastotalossa. Alkuvaiheessa erillisille kanslia- tai arkistotiloille ei ollut tarvetta, sillä kaikki asiat käsiteltiin käräjillä. Tarve kansliatiloille syntyi vasta 1800-luvulla, kun kiinteistöasioita ja muita ilmoitusluonteisia asioita voitiin käsitellä myös käräjäaikojen ulkopuolella. Uudenkaarlepyyn tuomiokunta lienee ensimmäinen tuomiokunta, johon Pedersöre kuului ja jolla oli oma kanslia. Kanslia sijaitsi ainakin kihlakunnantuomari Martin Ingmanin viimeisinä virkavuosina Isollakadulla Pietarsaaressa, samassa paikassa, jossa myös Pedersören tuomiokunnalla oli myöhemmin ensimmäinen kansliansa. Vuosina 1974–1992 tuomiokunnan kanslia sijaitsi Fränden talossa Kauppiaankadun ja Myllymäenkadun kulmassa, mutta käräjät pidettiin edelleen virastotalossa. Vuonna 1993 Pedersören tuomiokunta ja Pietarsaaren raastuvanoikeus yhdistettiin, ja uusi Pietarsaaren käräjäoikeus sai käyttöönsä tilat Pietarsaaren raatihuoneessa. Istunnot pidettiin entisessä raastuvanoikeuden istuntosalissa ja tarvittaessa kaupunginvaltuuston salissa. Käräjäoikeuden istunnot siirrettiin vielä kerran vuonna 2013 uuteen virastotaloon Asematiellä Pietarsaaressa. Kanslia oli jo aiemmin, vuonna 2010, lakkautettu ja sen toiminnot siirretty Vaasan käräjäoikeuden tiloihin Vaasaan.
Vaikuttaa siltä, että vuoden 1734 lain käräjärakennuksia koskevia määräyksiä ei noudatettu, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Syynä voi olla se, että kirkollisen hallinnon kokouksia varten käytössä olleita pitäjäntupia hyödynnettiin myös yleisen hallinnon ja tuomioistuinten tarpeisiin. Tällainen järjestely oli myös täysin luonnollinen, sillä samoihin manttaaleihin merkityt talonpojat olivat vastuussa julkisten rakennusten rakentamisesta. Miksi siis rakentaa sekä pitäjäntupa että käräjätalo, jos niiden yhdistäminen oli mahdollista?
Pedersören käräjätalo
Sen jälkeen kun nimismiehet vapautettiin velvollisuudestaan luovuttaa omat tilansa käräjiä varten, Pedersöressä alettiin myös pitää käräjiä pitäjäntuvassa. Maaherra oli saanut Kruunulta valvontavastuun käräjäpaikoista. Pedersören syyskäräjillä vuonna 1780 esiteltiin maaherran kirjelmä, joka koski käräjätalojen rakentamista jokaiseen kihlakuntaan. Pitäjäntupa Pedersören kirkon yhteydessä oli tuolloin jo niin rapistunut, että uuden rakennuksen tarve oli ilmeinen. Tämä oli alku sille, että Pedersöre sai oman käräjätalonsa, joka on nykyään ainoa alkuperäisessä kunnossa säilynyt käräjätalo Suomessa, rakennettu vuoden 1734 lain mukaisesti. Tuohon aikaan uuden käräjätalon rakentaminen kuului melkoisen byrokratian piiriin. Kruunun viranomaiset olivat laatineet yksityiskohtaiset määräykset käräjätalojen rakentamisesta, ja ylitarkastajan virastossa Tukholmassa laadittiin yksityiskohtaiset piirustukset. Vuonna 1787 Pedersören asukkaat yrittivät rakentaa uutta käräjätaloa omien piirustustensa perusteella, mutta maaherra vaati, että se piti rakentaa kuninkaan hyväksymien piirustusten mukaan. Uusia piirustuksia ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä heillä oli onni saada käyttää samoja kuningas Kustaa III:n aiemmin hyväksymiä piirustuksia, joita oli käytetty Uudenkaarlepyyn käräjätalon rakentamiseen. Näin ollen 24. kesäkuuta 1787 solmittiin sopimus käräjätalon rakentamisesta Östensöstä kotoisin olevan laivanrakennusmestari Johan Klubbin kanssa hintaan 10 riksdaler specie (riksdaler specie oli korkea-arvoinen hopearaha, jota käytettiin Ruotsissa 1500–1800-luvuilla).
Käräjätalo pystytettiin jo samana vuonna kirkkomäen korkeimpaan kohtaan, lähelle paikkaa, jossa vanha pitäjäntupa sijaitsi. Pohjapiirros oli tyypillinen karoliinien ajalle. Tyyli vastasi mallia “Desein till et Öfwerste Liutenants och Majors Boställe” (“Muotoilu everstiluutnantin ja majurin asuintilalle”). Käräjäsali sijaitsi talon keskellä, ja sen edessä oli yhtä leveä eteinen, jonka seiniä pitkin oli penkit käräjäkunnalle. Talon koillisosassa oli keittiö ja kamari, ja länsipuolella lisäksi kaksi kamaria. Piirustusten mukaan rakennuksessa ei pitänyt olla kuistia, mutta entinen museonjohtaja Pekka Toivanen kirjoitti artikkelissaan, joka julkaistiin Jakobstads Tidning -lehdessä 8.12.2000, että Klubb poiketen Uudenkaarlepyyn piirustuksista rakensi kuistin talon länsipuolen sisäänkäyntiin. Lisäksi Klubb jätti pois yhden kattoikkunan talon länsipuolelta. Alkuperäispiirustuksen mukaan katon piti olla säterikatto, mutta Pedersören käräjätalo sai harjakaton. Käräjätaloa on kunnostettu useaan otteeseen. Toivanen kirjoitti mainitussa artikkelissa, että keväällä 1820 käräjätalolle tehtiin suuri korjaus. Katto rakennettiin uudelleen oksattomista mäntylaudoista, jotka olivat 7 kyynärää pitkiä, 8 tuumaa leveitä ja 1 tuumaa paksuja, ja alle laitettiin kerros virheetöntä koivuntuohta. Seuraavana kesänä katto tervattiin tervan ja punamullan sekoituksella. Ulkoseinät maalattiin punaisiksi, ja listoitus, kulmanliitokset, ikkunat, vuorilaudat ja ikkunaluukut maalattiin valkoisella öljyvärillä. Useita sisustusmuutoksia tehtiin 1830-luvulla. Vuosisadan vaihteessa 1800–1900 pilkulliset seinät tapetoitiin tummilla tapeteilla, ja kaikkiin huoneisiin asennettiin helmiäislaudoitus. Postikortista vuodelta 1910 käy ilmi, että katto oli tuolloin peitetty huovalla; alun perin se oli laudoitettu. Nykyään käräjätalossa on tiilikatto. 1900-luvun alun tienoilla rakennukseen asennettiin sähkö. Vuonna 1973 ulkoseinät maalattiin lateksivärillä, ja myöhemmin talon kulmakivet vahvistettiin tiiliskivillä.
Suurin osa sisustuksesta ja kustavilaisista kalusteista on säilytetty. Myös käräjäarkku, joka kuului pakollisena osana jokaisen kihlakunnan varustukseen, on säilytetty. Käräjäsalissa ovat alkuperäiset tuomarin- ja kirjoituspöydät sekä tuomarinistuin, kustavilainen karmituoli. Myös kustavilaiset pinnatuolit sekä asiakirjakaapit päätykamareissa, joissa ovissa on kauniit käsinveistetyt rusetit, ovat säilyneet. Muutamat niin kutsutut Karl-Johan- tai Bellman-tuolit täydentävät alkuperäiskalustusta ja ovat Toivasen mukaan peräisin 1800-luvun alusta. Vuosisadanvaihteessa 1800–1900 lautamiehet saivat uudet tuolit, jotka korvasivat alkuperäiset kustavilaiset pinnatuolit. Pinnatuolit ovat kuitenkin edelleen esillä käräjäsalissa.
Käräjätaloa käytettiin alusta asti sekä pitäjäntupana kirkon hallinnolle että kihlakunnanoikeuden kokoontumisiin. Vuoden 1865 kuntalain myötä taloa alettiin käyttää myös kunnan hallinnollisiin tarkoituksiin. Kuntalain uudistuksen jälkeen vuonna 1907 käräjätalo toimi paitsi käräjien pitopaikkana myös Pedersören kunnan kansliana ja valtuuston istuntosalina aina 1950-luvulle saakka. Sotavuosina kansanhuollolla oli talossa omat tilansa. Rakennusta on käytetty myös muihin tarkoituksiin kuin sen alkuperäisiin hallinnollisiin ja oikeudellisiin tehtäviin. Åkerholm ja Toivanen kirjoittavat, että vuosina 1808–09 käräjätalo otettiin käyttöön Venäjän armeijan sairaalana. Kun talo luovutettiin takaisin alkuperäiseen käyttöön vuonna 1810, havaittiin 28 rikkinäistä ikkunaruutua, useita rikkinäisiä lukkoja, kolme kakluunia, keittiön hella ja vaurioituneet huoneiden lattiat, jotka kaikki vaativat korjausta.
Käräjätalon keittiötilat viittaavat siihen, että taloa on mahdollisesti käytetty asumiseen. Vakituista asumista siellä tuskin on ollut. Yksi merkki tästä on se, että nimismiehen vuonna 1795 tekemä hakemus asua talossa torjuttiin. Keittiö on luultavasti ollut tarkoitettu väliaikaiseen asumiseen tuomareille ja muille ulkokuntalaisille virkamiehille käräjien aikana. Pedersören käräjätalon esikuva, Vexalan tuomarintalo, toimi sen sijaan myös kihlakunnantuomarin virka-asuntona.
Käräjätalo oli käytössä aina kevääseen 1967 saakka. Viimeiset talvikäräjät Pedersören käräjäkunnassa pidettiin 26. maaliskuuta, jolloin tuomiokunnan notaari, myöhemmin tunnettu osakepankin johtaja ja kuntapoliitikko Kaj Skåtar, toimi puheenjohtajana ja entinen oikeusneuvos, nykyään eläkkeellä oleva hovioikeuden presidentti Ingvar Krook, toimi sihteerinä.
On ehkä hieman epäselvää, pitäisikö Pedersören käräjätaloa kutsua nimenomaan käräjätaloksi vai pitäjäntuvaksi. Talo on ollut alusta alkaen sekä kirkon että yleisen hallinnon ja tuomioistuimen käytössä. Se, että talo rakennettiin maaherran aloitteesta käräjäpaikkoja varten ja rakennettiin käräjätaloille asetettujen määräysten mukaisesti, on syy, miksi sitä kutsutaan Pedersören käräjätaloksi. Käräjätalo on ainoa Suomessa, joka on säilynyt alkuperäisessä kunnossaan alkuperäisellä paikallaan. Uudenkaarlepyyn käräjätalo, joka rakennettiin tuomarinmäelle Vexalan kylässä, on myös olemassa, mutta se on siirretty Munsalan kirkkokylään ja muutettu urheilutaloksi.
Vankila
Vankila oli myös tarpeellinen. Vuoden 1734 laissa todettiin: “Jokaisessa käräjäpaikassa on oltava vankila, jossa rikolliset voidaan pitää vangittuna.” Vankilat rakennettiin vankasti, usein kaksinkertaisista hirsiseinistä, joiden väliin oli laitettu kiviä karkauksen estämiseksi. Vankiloihin oli asennettu ketjuja ja muita sitomisvälineitä, joilla vangit voitiin kiinnittää. Pedersören käräjätalollakin oli tällainen vankila. Maailmalla on lukuisia kirjoja ja elokuvia, jotka kertovat kuuluisista vankiloista ja niiden dramaattisista karkaamisista. Myös Pedersören käräjätalon vankilalla on oma tarinansa. Eräänä maaliskuisena yönä vuonna 1806 kaksi vankia onnistui pakenemaan. Toinen oli Härmästä kotoisin oleva mies, vangittuna taposta, ja toinen Yli-Purmosta kotoisin oleva mies, vangittuna kolmesta kirkonhäpäisystä odottamassa tuomiotaan. Härmäläinen mies oli sidottu raskailla kahleilla: kaksi jalkaa pitkällä, molemmista päistä niitatulla jalkaraudalla, kaula-, vyö- ja käsiraudoilla sekä ketjuilla, jotka kulkivat selän ja rinnan yli. Yli-Purmolaista miestä ei ollut sidottu millään tavoin. Vankilan ovet olivat kaksinkertaiset, tuuman paksuiset laudat, joissa oli kaksi poikittaista rautapuomia ja iso, vahva ulkopuolinen lukko. Silti vangit onnistuivat pakenemaan. Vanginvartija oli määräysten vastaisesti lähtenyt kotiin yöksi. Nykyään vankila on purettu.
Käräjäarkku
Käräjäarkku oli tärkeässä roolissa. Aiempina vuosina kihlakunnanoikeudella ei ollut omaa kansliaa, joten kaikki tärkeät asiakirjat ja esineet säilytettiin käräjäarkussa. Arkusta on säilynyt määräyksiä jo 1600-luvulta asti, ja vuoden 1734 laissa annettiin yksityiskohtaiset ohjeet sen rakenteesta. Arkussa piti olla rautaheloitukset ja kolme lukkoa. Käräjäarkussa säilytettiin muun muassa tuomioistuimen sinetti, viralliset asiakirjat sekä kihlakunnassa annetut ja perityt sakot. Pedersören kihlakuntaan kuuluva käräjäarkku on säilynyt ja sijaitsee nykyään Pietarsaaren museon tiloissa.
Tuomarit
Kihlakunnantuomari, joka oli kihlakunnan korkein virkamies, nimettiin alun perin kuninkaan asettaman maanlain mukaisesti ja 12 miehen lautakunnan suosituksesta. Kihlakunnantuomari ei ollut pelkkä tuomari siinä merkityksessä, jossa sanaa nykyään käytetään, vaan hän toimi myös oman hallintopiirinsä johtajana. Tämän vuoksi käytettiin nimitystä kihlakunnantuomari eikä pelkkä tuomari. Painotus hallinnollisiin tehtäviin saattoi olla syy siihen, että paikalliset osallistuivat hänen nimitykseensä 12 miehen lautakunnan kautta. Myöhemmin 1500-luvulta lähtien kuningas alkoi sivuuttaa kihlakuntien edustajien kuulemisen. Kihlakunnantuomarin virasta tuli läänitys, ja aatelin etuoikeuksissa vuonna 1569 varmistettiin aateliston etusija virkaan. Kihlakunnantuomarit saattoivat asua Tukholmassa ja harjoittivat harvoin virkaansa muualla kuin perimällä läänityksestä saamansa tulot. Tuomitsemisen hoiti yleensä niin kutsuttu lainlukija, jonka nimesi hovioikeus, mutta jonka palkan maksoi kihlakunnantuomari. Kiinnostava yksityiskohta kihlakunnantuomarin palkkauksessa oli hänen osuutensa määrätyistä sakoista, joka vaihteli vuosien mittaan kolmasosasta puoleen kaikista sakoista. Venäjän vallan aikana kihlakunnantuomareille maksettiin palkkaa kuten muillekin virkamiehille eli niin sanotun sporttelisysteemin kautta. Jokaisen laaditun protokollan ja toimituskirjan maksu annettiin asianomaiselle virkamiehelle, ja sen lisäksi he saivat myös palkkaa valtion kassasta. Sporttelisysteemi säilyi alioikeuksissa 1970-luvulle asti, minkä jälkeen kyseinen palkkausmuoto poistettiin asteittain virkojen vapauduttua ja täytettyä uudelleen. Lopullisesti systeemistä luovuttiin käräjäoikeusuudistuksen yhteydessä vuonna 1993, minkä jälkeen tuomareille maksettiin ainoastaan kuukausipalkkaa.
Kihlakunnantuomareiden poissaolo johti uuden tuomariryhmän syntymiseen, joka johti käräjiä, nimittäin lainlukijoihin. Hovioikeuden tehtäviin kuului rinnakkain maaherran kanssa valvoa kihlakunnanoikeuden toimintaa. Hovioikeus määräsi virkamiehiään toimimaan puheenjohtajana käräjillä silloin, kun kihlakunnantuomari ei ollut paikalla, ja näitä virkamiehiä alettiin kutsua lainlukijoiksi. Tarve lainlukijoille kasvoi niin suureksi, että Turun hovioikeudessa alettiin 1630-luvulla kouluttaa virkamiehiä erityisesti tätä tehtävää varten. Tämä koulutus on alku nykyiselle tuomioistuinharjoittelulle ja hovioikeuksien notaareille. Koska lainlukijoilla ei ollut omaa titteliä, joka vastaisi heidän asemaansa, he alkoivat kutsua itseään herastuomareiksi, kunnes hovioikeus antoi heille vuonna 1754 tittelin varatuomari. Tämä titteli annetaan edelleen hovioikeuden notaareille auskultoinnin päätyttyä. Herastuomarin titteli siirtyi myöhemmin lainlukijoista virkamiehille tunnustuksena pitkästä ja ansiokkaasta työstä. Tarve näille poikkeuksellisille lainlukijoille väheni huomattavasti, kun kuningas Kaarle XI vuonna 1680 määräsi, että tuomarin virkaa hoitavan henkilön on itse myös hoidettava tehtävänsä.
Lautakunta
Hovioikeudenneuvos J. H. Sandelinin väitöskirja kihlakunnanlautakunnasta on erinomainen tiedonlähde lautakunnasta ja sen merkityksestä tuomioistuimessa. Sandelin kirjoittaa, että Ruotsissa ja Suomessa kehittynyt lautakunta on ainutlaatuinen, ja vastaavia löytyy ainoastaan Hollannista ja muutamasta Sveitsin kantonista. Useimmissa maissa, joissa laamannit ovat osa tuomioistuinta, on valamiehistö, joka lausuu mielipiteensä ainoastaan syyllisyyskysymyksestä, kun taas ruotsalainen ja suomalainen lautakunta osallistuu myös oikeuskysymykseen eli rangaistuksen määräämiseen. Näin ei kuitenkaan ollut aina: aluksi lautakunta ei osallistunut seuraamusten vahvistamiseen, mutta valamiehistötuomioistuimista poiketen ruotsalaisten tuomioistuinten puheenjohtaja osallistui myös syyllisyyskysymykseen niissä tapauksissa, kun lautakunta äänesti tasan.
Muinaisruotsin oikeudenkäytöstä huolehti käräjiin kokoontunut kansa, ja kaikkien vapaiden miesten oli osallistuttava. Vähitellen tuomitseminen keskitettiin pienempään ryhmään miehiä, joiden henkilökohtaiset ominaisuudet ja yhteiskunnallinen asema antoivat heille etusijan muuhun kansaan verrattuna.
Valanvahvistajat
Ruotsin maanlaeissa, jotka kirjoitettiin 1200- ja 1300-luvuilla, säädettiin muun muassa siitä, kummalla osapuolella oli todistustaakka asiassa. Todistustaakkaa kantava sai nimetä kuusi miestä käräjäkansasta, jotka valan alaisina pystyivät todistamaan osapuolen syyttömyyden tai oikeudenmukaisuuden. Jos hän onnistui löytämään nämä kuusi miestä ja itse valan alaisena todisti oikeutensa, hän oli vapaa ja asian voittaja. Tätä menettelyä kutsuttiin ruotsin kielen sanalla edgärdsmannaprosess (karkeasti suomennettuna valanvahvistusprosessi). Tälle oikeudenkäyntimuodolle oli ominaista, ettei vastaesityksiä saanut esittää. Todistustaakan kantavan vastapuolelle ei annettu mahdollisuutta selventää kantaansa vastaesitysten kautta tai kumota valanvahvistajien lausuntoa. Valanvahvistajilla ei ollut omaa tuomiovaltaa, vaikka heidän lausuntonsa olivat ratkaisevia. He toimivat ainoastaan todistuskeinona oikeudenkäynnissä. Tuomiovalta kuului kokoontuneelle käräjäkansalle, joka vahvisti valanvahvistajien lausunnot. Valanvahvistusprosessia edelsi niin sanottu Raudankanto. Hän, jolla oli todistettavaa, otti käteensä kuumentuneen raudan tai astui sen päälle paljain jaloin. Sen jälkeen käsi tai jalka käärittiin kankaanpalasiin, jotka poistettiin tietyn ajan kuluttua. Jos käsi tai jalka oli siinä vaiheessa parantunut, “Jumala oli vahvistanut”, että henkilö oli oikeassa. Tätä menettelyä kutsuttiin myös Jumalantuomioksi.
Lautamiehet
Vähitellen kehittyi menettely, jossa pienempi ryhmä luotettavia miehiä valittiin käräjäkansasta lautakuntaa varten ja heille annettiin tuomiovalta. Muu käräjäkansa osallistui edelleen osoittamalla hyväksymisensä lautakunnan päätöksestä. Miekka nostettiin osoittamaan, että tuomio oli vahvistettava. Lautamiesten määrä oli lähes kaikissa maakunnissa 12. Muutamia poikkeuksia oli molempiin suuntiin. Aiempien vuosien aikana lautakunta valittiin erikseen jokaista asiaa varten siten, että molemmat osapuolet valitsivat yhtä monta jäsentä, mutta vähitellen pysyvä lautakunta valittiin kaikille käräjäasioille. 1400-luvun lopusta alkaen lautakunta valittiin pidemmäksi vaalikaudeksi. Vastuu lautamiesten valinnasta siirtyi osapuolista kihlakunnan paikalliselle hallinnolle. Lautamiehet antoivat äänensä erikseen, toisin kuin valamiehistö, jolla oli vain yksi yhteinen ääni. Lautakunnassa vaadittiin seitsemän ääntä voittavaa tuomiota varten. Tälle säännölle oli kuitenkin poikkeuksia; Östgötan laissa säädettiin, että mikäli lautakunnan äänestys oli tasainen, tämä johti vapauttavaan tuomioon.
Maanlakien mukaisesti koottu tuomioistuin oli jaettu siten, että lautakunta vastasi syyllisyyskysymyksestä eli todisteiden arvioinnista, paitsi aiemmin mainituissa poikkeustilanteissa, kun lautakunta äänesti tasaisesti. Kihlakunnantuomari, joka oli kihlakunnan korkeimman virkamiehen asemassa, toimi tuomioistuimen puheenjohtajana ja päätti yksin oikeuskysymyksestä eli seuraamuksista. Tämä jako säilyi samana 1600-luvun loppuun asti. J.H. Sandelin kirjoittaa väitöskirjassaan, että 1600-luvun loppuun asti varsinainen valta kihlakunnankäräjissä oli lautakunnalla. Syynä tähän oli se, että silloisessa oikeussysteemissä oli kiinteät rangaistusmäärät ja muut seuraamukset ilman liikkumavaraa tai tulkintamahdollisuuksia, joten puheenjohtajalla ei ollut muuta tehtävää kuin lukea seuraamukset suoraan laista.
Vuoden 1734 lain myötä vanha vastuunjako ja lautakunnan valta-asema muuttuivat. Oikeudenkäymiskaaren 23. kappaleen 2 §:ssä säädettiin, että “när dom å häradsting fälls, skall häradshövdingen underrätta nämnden om målet både vad angår sak- som rättsfrågan. Varder nämnd från häradshövdingen skiljaktig, gälle den mening, som nämnd faller på och svare den för sin dom. Äro ej alla i nämnden ense, stånde vid det som häradshövding rättvist prövar.” Karkeasti suomennettuna: “Kun tuomiot kihlakunnankäräjillä annetaan, kihlakunnantuomarin on ilmoitettava lautakunnalle asiasta sekä syyllisyyskysymyksessä että oikeuskysymyksessä. Jos lautakunnan päätös eroaa kihlakunnantuomarin päätöksestä, lautakunnan tekemä päätös on ratkaiseva ja lautakunta vastaa siitä tuomiossa. Jos kaikki lautakunnan jäsenet eivät ole samaa mieltä, kihlakunnantuomarin oikeudenmukaisesti antama tuomio on ratkaiseva.” Tämän määräyksen voimaantulon jälkeen lautakunta ja kihlakunnantuomari yhdistyivät samaksi tuomioistuimen yksiköksi, joka ratkaisi sekä syyllisyys- että oikeuskysymyksen.
Tänä päivänä lautakunnan rooli kihlakunnankäräjissä on huomattavasti pienempi kuin aiemmin. Lautakunnan jäsenmäärä laski ensin kahdeksasta viiteen. Vuodesta 1991 alkaen jäseniä vähennettiin kolmeen, erikoistapauksissa neljään. Lautakunta osallistui sen jälkeen ainoastaan rikosasioihin, joissa ankarin rangaistus oli vuosi tai enemmän. Lisäksi lautakunta osallistui joihinkin perheoikeuden tapauksiin, kuten lasten huoltoon. Vuonna 2008 lautakunnan toimintaa rajoitettiin edelleen, ja osallistuminen rajoittui vain rikosasioihin, joissa ankarin rangaistus oli kaksi vuotta tai enemmän. Jotkin laissa mainitut omaisuusrikokset, kuten törkeä varkaus, käsitellään ammattituomarin toimesta ilman lautakuntaa, vaikka rangaistus ylittäisi kaksi vuotta. Viimeisin rajoitus tehtiin vuonna 2014, jolloin lautamiesten määrä pienennettiin kahteen ja erikoistapauksissa kolmeen. Maallikkoedustus on säilynyt myös tietyissä erityistuomioistuimissa, kuten maaoikeudessa, jossa heitä kutsutaan termillä uskottu mies.
Muutama sana asioista, joita käsiteltiin ennen vanhaan käräjillä
Yksityiskohtaisia tietoja tuomioistuimissa käsitellyistä asioista on vasta 1500-luvulta alkaen, kun asioita alettiin kirjata pöytäkirjoihin ja tuomio- ja sakkoluetteloita alettiin laatia. Siihen asti, kun kuntalaki tuli voimaan vuonna 1865, myös hallintoasiat hoidettiin käräjillä. Hallintoasiat koskivat esimerkiksi teiden ja aitausten ylläpitoa tai kyläyhteisön yhteisiä resursseja.
Siviili- tai yksityisoikeuden puolella suurin osa asioista koski omistus- tai hallintaoikeuksia. Myös laidunmaiden ja vesistöjen käytöstä kiisteltiin. 1700- ja 1800-luvuilla esiintyi usein riitoja piikojen ja renkien työsuhteista sekä palkoista.
Esimerkkejä menneiden aikojen rikoksista ja rangaistuksista
Ihmiset olivat yllättävän riidanhaluisia, ja kynnys viedä asioita käräjille oli varsin matala. Esimerkiksi Ernst Olsson tuomittiin Pedersören käräjillä sakkoihin, koska hän oli kutsunut Per Erikssonia petturiksi ja roistoksi. Loukkaukset johtivat usein väkivaltaan, joka alkoi kasvolyönnillä ja pahimmillaan johti tappoon. Kiinnostavaa on, että kaikki väkivaltarikokset, jotka tapahtuivat taistelun kiihkeyden keskellä, rangaistiin ainoastaan sakolla. Tahalliset murhat sen sijaan johtivat aina kuolemantuomioon. Venäjän vallan aikana kuolemantuomion saattoi kuitenkin kärsiä karkotuksena Siperiaan.
Avioliittorikokset kuuluivat pahimpiin rikoksiin. 1500-luvulla ja osin 1600-luvun alussa niistä selvisi sakolla, mutta 1600-luvun tuomiokirjat osoittavat, että seuraamuksena saattoi olla kuolemanrangaistus.
Vanhat ruotsalaiset lait ovat tunnettuja niin kutsutuista rauhanvalalaeista, joilla turvattiin tärkeimmät yhteiskunnalliset toiminnot. Tunnetuimmat näistä ovat Birger Jarlin 1200-luvun alussa säädetyt lait koti-, nais-, kirkko- ja käräjärauhasta. Naisrauhan avulla turvattiin naisen oikeus vapauteen ja loukkaamattomuuteen. Raiskaus johti kuolemantuomioon.
Avioliiton ulkopuolinen sukupuolinen kanssakäyminen, ruotsiksi “mökränkning”, rangaistiin sakolla. Kirkko- ja käräjärauha jätettiin lainsäädännöstä pois vasta vuonna 1970, kun taas koti- ja naisrauha ovat edelleen voimassa.
Omistusoikeus oli tärkeä jo ennen vanhaan. Vuoden 1442 maanlaissa säädettiin, että hänet, joka varasti enemmän kuin puolen markan arvosta, on ”sidottava, vietävä käräjille, tuomittava ja hirtettävä”.
Nykyään niin sanottu lapsenmurha, eli tapaus, jossa äiti vaikeiden psyykkisten olosuhteiden vuoksi surmaa vastasyntyneen lapsensa, nähdään lievempänä henkirikoksena. Näin ei kuitenkaan ollut ennen. Maanlaki määräsi, että “nainen on poltettava roviolla”. Vuodelta 1780 peräisin olevassa väestötaulukossa Pedersöressä mainitaan: “Lapsenmurhaajatar mestattu ja roviolla poltettu”. Lapsenmurhat olivat muinaisina aikoina vakava ja usein esiintyvä ongelma. Avioliiton ulkopuolisen lapsen synnyttäminen oli häpeällistä, ja jos jompikumpi osapuoli oli syyllistynyt aviorikokseen lapsen syntyessä, kuolemantuomio oli mahdollinen. Siksi tapahtunutta yritettiin peitellä surmaamalla vastasyntynyt lapsi. Raskauden piilottaminen ei ollut kovin vaikeaa, sillä naisten hameet olivat tuolloin huomattavasti leveämpiä kuin nykyiset minihameet.
Kuolemantuomio ei nähtävästi ollut tarpeeksi ankara ennen vanhaan, sillä sen toimeenpanon yhteydessä tuomittua voitiin määrätä kidutettavaksi eri tavoin. Kehoa saatettiin vahingoittaa esimerkiksi murskaamalla sormet pihdeillä. Vielä vuoden 1734 laissa säädettiin, että kuolemantuomion toimeenpanon yhteydessä tuomittua voitiin ensin piestä. Teloitettua henkilöä voitiin lisäksi häpäistä teilauksella, eli ruumis asetettiin näytille tolpalle.
Raipparangaistus ja kujanjuoksu olivat tavallisia rangaistusmuotoja ennen vanhaan. Kujanjuoksussa maalaisväestö asettui kahteen riviin keppien ja muiden lyömäaseiden kanssa varustautuneina. Tuomitun oli juostava muutaman kerran edestakaisin rivien välissä ja väestö löi häntä aseillaan. Näitä rangaistusmuotoja alettiin poistaa 1700-luvulla. Vuoden 1734 laki säilytti ruumiilliset rangaistukset ainoastaan vakavampana kuolemantuomion toimeenpanomuotona. Myös tämä ruumiillisen rangaistuksen muoto poistettiin vuoden 1889 rikoslaissa. Kuolemantuomio rauhan aikana poistettiin vuonna 1949 ja myös sota-aikana vuonna 1972.
Maanlait eivät tunteneet vankilatuomiota varsinaisena rangaistusmuotona. Vankilaan jouduttiin ainoastaan odottamaan tuomiota tai sen toimeenpanoa. Maksamattomien velkojen takia voitiin kuitenkin määrätä velkavankeuteen. Vankeusrangaistus rikoksen seuraamuksena säädettiin ensimmäisen kerran Ruotsissa/Suomessa perustuslain kautta vuonna 1624. Vankeusrangaistuksesta tuli lievempi vaihtoehto kuolemantuomiolle, mutta myös muuntorangaistus niille, jotka eivät maksaneet sakkonsa. Vuoden 1734 laki säätää vankeusrangaistuksesta paitsi muuntorangaistuksena maksamattomien sakkojen osalta, myös vaihtoehtoisena rangaistuksena sakkojen sijaan. Vuoden 1889 rikoslaissa säädettiin kahdesta vapausrangaistuksen muodosta: vankila ja kuritushuone. Kuritushuonerangaistus poikkesi vankilasta lähinnä siten, että se suoritettiin ankarammissa ja eristävämmissä olosuhteissa. Kuritushuonevanki kärsi tuomionsa eristyneemmin kuin muut vangit ja menetti samalla kansalaisluottamuksensa myös tietyn aikaa tuomion suorittamisen jälkeen. Kuritushuonerangaistus poistettiin vuonna 1975.
Vaasa 1.9..2016. L.Johansson
Sivun alkuun